25. toukokuuta 2014

Kun lopulta uskaltaa




Tarina hetkestä,
tai oikeastaan meistä.

Olin päättänyt karata.
idkuva

Sinne,
missä bussit minuutilleen kulki
ja minä,
olin aivan liian nuori.



Toreilla 
oli paljon lintuja
parveja
teitä yksisuuntaisia
kasvot tuntemattomia
olin kuin läpinäkyvä.


Kirjastossa
itseni eksytin
kirjoja luin
mieleni sanoilla täytin
kannoin kotiin
niin paljon kun kantaa jaksoin.


Matkalla kotiin
se katkesi
ja oli kaikki mennyttä
kyyristyin
kirjoja
kirjankansia
keskellä suojatietä
ei koskaan vaaratonta
sivuja, niitä sanoja
itseäni keräsin.


Kaikki tuntui karkuretkeltä
lapsenomaiselta kokeilulta
ilman kotiinpaluuta
pyörä piti muistaa lukita
palauttaa kirjat ajoissa
kuljin kädet taskuissa
tamperelaisten korviin,
kuulostin todella oudolta.


Sinä pyytämättä seurasit.



Kun olit ja olet
pysyy samana
kuin katsoisi valokuvia
löytyy pinta, josta tarttua.


Me karattiin
suunta vaihdettiin
käännyttiin
me tiedetään kaikki kaupungin kirpparit,


kahvilat,
näköalapaikat 


yllätykset,


muistot yhteiset,



ollaan yhdessä lähdetty
tuntematon määrä halattu
läpikäyty, unohdettu.


rakas tampere,


tuttu ja tärkeä terapiapenkki, kävin istumassa,
oli hetken ikävä sitä kaupunkia.

 En ole koskaan tanssinut museossa, paitsi nyt.


Tanssitöissä, 



olo todella elävä.


 Kuka hitto keksi aamukuuden herätykset?



Junat ei odota, zombina kohti Oulua.


Tykkään pysyä liikkeellä, tuntui ihan kun olisi ollut kiertueella.

Ainut kuvani Oulusta
...


tosi hieno.

Asettelu, tarkennus ja varsinkin tuo alakulman karjala.

No,
Oulu sentään oli.


söin torilla kalaa,
oli kuuma.


jännitin miten esitys menee,


ja se meni hyvin.

Näkymätön lapsi palasi jälleen lavalle.


 kun poistuin lavalta,
 olin jälleen siinä pisteessä
heränneenä, elossa
rakastan esiintymistä, niin paljon.

ikävöin myös häntä,
ihan naurettavan paljon.


olisin voinut lähteä,


en lähtenyt. 


Epätodellisen tuntuista
olemista
ja
 taivasta.

Pitkästä aikaa kotona,
Helsinki toivotti kauniisti tervetulleeksi.


Tästä kesästä on tulossa paras ikinä.



Miksi?

(hymyilee)


Koska..
tältä tuntuu,



 just nyt.


Ja siksi,
että me soitetaan parasta musiikkia Klubilla 30.5
be there, or be square.


niitä iltoja
pimeneviä,


odotettuja,


hetkiä koittaneita,



todella onnistuneita.


(hyvä) musiikki auttaa aina.


Puhelimeeni kerääntyy nykyään pelottavan sekä hävettävän paljon kuvia.
kuten,

Omista varpaista,


Odotetuista paketeista.


Ajatuksesta,
kuinka helsinki on antanut enemmän kuin olin osannut kuvitellakkaan.

 
Oikeista paikoista, vääristä suunnista.

 
Nine inch nails,
oli aika helvetin hyvä.
  

Lapsenomaista ylpeyttä ateriasaavutuksistani.


Paljastus,
kuka on se vessaan kantautuneen viinilasin omistaja.
(jenni, oli hyvin mukavaa kohdata sattumalta klubilla.)


Siitä,
kuinka viinilasi voi kaatua viisi kertaa illan aikana.


Aamuista,
kun kukaan ei odota.


Kun on onnellista,
odotettuja kesäiltoja.


Arjen pieniä iloja
elämän sisältöä rikastuttavia
no.. jälkiruokia.


Toistuvia elementtejä,
viiniä ja jalkoja.


Ihan kuin oisin jonkun viinifirman kanssa yhteistyössä (...)
en kyllä oo
ei sellasia kai oo,
tai siis
voisin olla, joo..


Koomisia yllätyksiä.


Teille kuvaamiani,
vanhentuneita vapputerveisiä.  


Nyt ymmärrän, kun puhutaan ohi lipuvista hetkistä, joista vain kännykkä kerkeää saamaan otteen, koska kyse on vain muutamista sekunneista.


olen ollut väsynyt,
niin väsynyt.

Jokin on minua valvottanut.

En tiedä, onko se tuo ikkunalaudalla loriseva chiliviljelmä
tai minua unissa jahtaava läski laama.


Tai ehkei kumpikaan,


on elämä nyt laatikoissa,


oli viimeinen yöni patjalla,

on aika hyvästien.


Kaiken muutoksen,
surun,
odottamattoman
onnen
ja 
 sanoinkuvailemattoman olemisen,
suurien kontrastien
keskellä,
on jotain syntynyt.

Minulla on unelma.


Se on uusi unelma,
jonka läsnäolosta tietämättäni
typerän vaikeroivana
ajattelin kauan,


mikä on tuo voima,
joka saa unettomasta toisarvoista

mahdollisuuden,
purkaa asioita uudella tavalla.

oppia solmuista,
ja niiden avaaamisesta.

katsella asioita,
vain toisella silmällä.

nähdä hetkiä,
mistä kaikesta koostuu kaikki tärkeä.


Hiljalleen,
annoin itseni veden alle vajota.


oli tyhjää.

Vain hengitystä.


Se ei ollut tasaista
tasaisen rikkoutumatonta jatkumoa
siellä oli aukkoja 
Kohtia,
 joista se
vuotamaan pääsi
pintahengitys ei yletä
sorminpäihin
se nostaa hartioita sentin.


Mitä löytyy katkoista,
 niistä kohdista vuotavista?

Kätkettyjä sanoja
pidäteltyä itkua
kuuntelin hetken
kadotin kaiken
tajuten pian.

Pinnan alla oli tyyntä.


Ja niin rintakehäni
nousi pintaan 
uloshengityksellä
vajosi vajoamatta.

Olin täynnä uutta
päästämistä
hengitystä.

kirjoitin pian,

''Olen viimein päättänyt.''


kävin vielä kerran pinnan alla kuuntelemassa,
miltä kuulostaa,

kun lopulta uskaltaa.


Uskaltamisen löytämisestä,
jos kirjoittaisin tarinan
kertoisin teistä ystävistä


kiitos,

 kun olette pitäneet pystyssä


 olette elämässä,




 kaikkein tärkeintä.



10 kommenttia:

  1. kertakaikkiaan ihania kuvia, sun blogi on oikeasti aivan täydellinen!

    http://arriveinsilence.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. wau.
      kiitos ihan mielettömästi! :):0

      Poista
  2. pelastat kirjoituksinesi AINA päivän!
    ja muuten, mikä se unelma on? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. OIH. parasta.
      kiitos <3
      (unelmasta...ehkä vähän myöhemmin) :>

      Poista

don't ask me about wellness