29. kesäkuuta 2016

ääniä ja leikattuja kohtia

miserable - oven




Se tuo lähelle tai vie todella kauas.






huomaako kukaan?

ei tietenkään.

olet niin kaukana, ettei mikään kuulu, tunnu tai erotu.
siellä kaukana kaikki on hetken niin varmaa.




näitä tilanteita ei voi välttää.

näitä tilanteita on kaikkialla.




kaikki, on minulle kuin ei mitään
ruokaa ja käytettyjä tavaroita
työntekoa ja unettomuutta
uutta koukuttavaa musiikkia ja kuolettavan tylsiä elokuvia
liian vähän puhetta ja kiihkeää seksiä
arvaamatonta käytöstä ja loukkaantuneita ihmisiä
mustelmia näkyvissä paikoissa ja päivässä ruskettunut rintakehä

kuka haluaisi kaiken, kun voi saada jotain pohjattoman hyvää, joka tekee kaikesta merkityksellistä.



minä poistaisin: hallitsemattoman agressiivisuuden
jättäisin kiihkon

pyytäisin: pitkät yöunet
kiinnittäisin varmuuden




irroittaisin itseni tilanteista
lopettaisin: loputtoman rankaisemisen

pyyhkisin: loukkaavat
vieraannun: minästä

pyörryttää: hypnoosi
uskallan tuntea häpeää ja epäillä ääneen

unohtaisin ne
suoristaisin: vääristymäajatukset

pitäisin: pään sylissä



aloittaisin: kulttielokuvien läpikäymisen
ei tarvitse: peittää mustelmia
valmistautua festareille
tuoksua hyvältä



minä pidän yllä tätä jatkumoa ylivirittyneessä tilassa, liikun, pysyttelen aikatauluissa, ystävällisenä, liian avoimena, luovana, sellaisena, mistä ei koskaan uskoisi.

-


olen niin väsynyt.



mutta niin lähellä.






kuinka vaihtelevaa!

0 pilvistä ja paahtavaa aurinkoa. hiljaisuutta ja naapurit herättävää melua.

1 olen pitänyt yksinkertaisista asioista. ulkoilmasta, nousuhumalasta, nilkoista, kirjasta ja pyörästä.




2 olen perustanut bändin, kasvattanut niskatakkuja, kyllästynyt hummukseen, uinut alasti, kirjoittanut unia ylös, repinyt huulia, alkanut silittämään vaatteita, siirtynyt makaamaan sisältä ulos nurmikoille ja muuten, miserable - uncontrolable on parasta mitä voi olla iltahämärässä puistossa.

3 en määrittele enää itseäni sen kautta.






















mustat silmänaluset ja aamuyön jatkot



















03.15
lähdin klubilta pakoon.








elän uskomuksessa, etten saa mitään aikaiseksi. inhoan sitä.

2 kuukauden sisällä olen tanssinut kahdella musiikkivideolla, ollut tanssikeikalla ja valokuvannut elääkseni.



olin viisi vuotta sitten sattumalta tampereella sans paraden ensimmäisellä keikalla, enkä olisi silloin arvannut tekeväni yhteistyötä vielä joskus markus perttulan kanssa.



vapaan taiteen tilassa oli indiefestari, jossa olin tanssimassa merituuli -yhtyeen keikalla.




hääkuvaajana olo on raskaan/pakahduttavan/uteliaan tunteiden yhdistelmä.






merihaassa katoaa aika.





city lungs -bändin promokuvaukset.









myös keikoilla katoaa aika. kontrolli, stressi sekä todellisuudentaju.























missä olet?

ehkä kävelit veteen ja hukuit.



et ole tuntunut samalta pitkään aikaan.



kuukausia sitten kirjoitin uuden käsikirjoituksen. muutin loppua.


näyttelijät näyttelivät hyvin. liiankin hyvin.
tarina alkoi elää ja loppuratkaisua ei koskaan tullut.


minä tiedän kyllä. sinä et hukkunut. minä en vain ole sama.


olen päättänyt etukäteen kulun. suhteet. pelot. pakokauhun. seuraukset. sinä yritit varoittaa.




istun juhlissa lattialla ja mietin ovatko kaikki muut onnellisia.



lakkaan puhumasta, kun olen siirtynyt ymmärtämättömyyden puolelle.


mutta älkää jättäkö minua tähän huoneeseen tai sulkeko ovia. vastatkaa, kun soitan. älkää koskeko, kun pyydän.



minä ehkä saatan jakaantumisesta huolimatta saada itseni koottua ympäriltä:
intuitiosta, ihmisistä, valheista, kivistä, lääkkeistä, huudosta, todisteista, itsehoito-oppaista, rahasta, ajasta, sopivista vaatteista, kuuntelevista, 15 vuoden teksteistä, videomateriaalista, äänitteistä ja leikatuista kohdista.



looppi muistuttaa huutavaa jääkaappia, mikä ei koskaan vaimene.

ihmiset toistensa kopioita. pyytelevät anteeksi, mutta eivät oikeasti tiedä miksi.

IKEA-muovisäkit kaikessa kiiltävässä rumuudessaan käteviä. niillä voi tehdä monta siirtoa paikasta toiseen ilman että ne hajoavat.




liian pitkään tilanteet eskaloituvat. draama pidetään piilossa. hulluudesta ei puhuta.




muistan, kun saavuin junalla takaisin helsinkiin. kiipesimme kallioille puhumatta toisillemme mitään. sieltä näkyi mannerheimintie 136 ja ajattelin ullakkoa. olin muuttanut sieltä pois jo kauan aikaa sitten. sinä tiesit miksi.

istuimme pitkään ja riitelimme ensimmäistä kertaa. vastarannalla soi raastava karnivaalimusiikki ja minä en tiennyt mitä on tapahtumassa, enkä osannut kertoa asioista kronologisessa järjestyksessä. tuntui, että horjahdan ja tipahdan pää edellä kalliolle. käveltiin sinun luokse ja rakasteltiin ikkunalaudalla. se palaa aina mieleeni, kun kävelen siitä ohi.

tilanteet ovat eskaloituneet. minä tipuin kallioille pää edellä, hulluutta on piiloteltu, kaikki kaunis itkettää kun sitä saa. me puhutaan, sinä tiedät, muut eivät. se jääkaappi ei ole lopullisesti rikki, en tahdo kantaa yhtäkään asiaa ikea-säkissä enää mihinkään, kaikki maksaa,

en suostu yksinkertaisesti katoamaan ihmisten silmistä. 


looppia on yritetty pysäyttää, löytää ja leikata kohtia.
















älä usko näitä tarinoita,

minäkään en toivottavasti muista näitä vuosien päästä.