22. tammikuuta 2014

Loputonta


Tänään
näin äitiään etsivän tytön
hymyilevän liikuntarajoitteisen
bussissa koiran itkevän
nuoren vanhusta taluttavan.


Pakkasen keskellä
aurinko takaa 
mustaa takkia vasten lämmittää
hengitystä höyryävää
sakeaa, kostean kimaltavaa.


Joka aamu
samassa kohdassa
samoissa liikennevaloissa
kantautuu jostain
tuoksu tuoreen pullan
vieden mielen muistoihin.


Kauneutta näin
risukasoissa,
lehdettömissä puiden oksissa
tehtaanpiipusta nousevassa
paksun harmaassa savussa
lohkeilevissa, rohtuvissa huulissa
epäsymmetrisissä
surullisen sinisissä silmissä.
 

Pienemmäksi ja pienemmäksi
olonsa tuntee
hahmottaessaan
näitä 
elämän ääriviivoja.


Ei pieneksi käpertyminen tarkoitakkaan näkymätöntä
tai viivojen yli astuminen putoamista.



ei niin,
ole rauhassa pieni, 
kävele yli ääriviivojen
suuntia vaihda
keiku laidalla, riskejä ota
on se
maailman kannalta merkityksetöntä,
sillä pysyminen sisällä viivojen
on merkityksetöntä
itselle,
että kaikelle.


(alustus: takana 6h indesignia)

Päivän päätteeksi
 luulin
roskista pysäkiksi
tovin siinä seisoin
kenkien kuluneita kärkiä katselin
lämmintä patteria ajattelin.

Kun puhuin
siitä seuraavasta
aina tulevasta,

onko merkittävää
seisooko pysäkillä, päästäkseen perille
onko sittenkin vain odottamista,
mahdollisia vahinkoja.

lopulta
bussi eteeni pysähtyi
 jos en olisi odottanut
ei se siihen olisi pysähtynyt.


(eikä käytössä ollut mitään säärien vilauttelua,
sillähän ei pääse, kovin kauas
perille ainankaan)


Kun puhuin niistä,
rakkauden aamuista,
mihin hittoon ne meni?



Jos aamut alkaisi aina aamujoogalla,
olisi tällä kalkkunajalalla aina hyvä aamu.

Kaukaista toiveajattelua,
kun todellisuus on vain tämä.


 ja hammastahnat suussa, paidalla ja poskella juosten ratikkaan.

Silmät lautasena koulussa,
tunteja InDesignia,
kuukauden päästä valmiina
ikioma lehti
kädenjälki sisällöstä, kuvista, taitosta,
etukannesta takakanteen.


 Aina kun kotona odottaa velvollisuudet,
jään muille teille,
sovituskoppeihin, katuja edestakaisin,
sorsia ruokkimaan tai kaupungin parasta kahvia etsimään.

 
 Mistä tietää että on tullut talvi?


yritä tässä nyt sitten tulla totisena ulos pukukopista.


Kauniista pakkaspäivistä huolimatta,
on ajatuksissa vain
kesä, polkupyörä ja myötätuuli.



Kukkapaita lohduttaa aina haikeaa kesän kaipuuta.


Tuukka on maailman paras,
sain käyttööni uuden kameran!


Olen niin onnellinen.
ei ole tehnyt mieli tarttua kameraan,
pitkään aikaan.


 Viimein,


lopulta ja vihdoinkin


Iho alkaa toipua
viimeisen vuoden
hormonimyllerryksestä
ei,
ei steroideja
ei mukuloita
vaan luomuksi heittäytymistä.


Ihan kuin
10 vuoden jälkeen
sumun alta,
paljastuisi jotain,
eheää ja tasaisempaa
tosin,
 muutaman(sadan) raivopuuskan(maailmansodan) jäljiltä.


Kattiloita paukuteltu, 
muutama harkitsematon sana ilmoille heitelty,
reikä hanskassa itkettänyt..
lukemattomia hetkiä,
kuin tikku perseessä.
Rauha maassa,
ainankin saapumassa.


seesteisyys, mielen mielekkyys
on tulossa jäädäkseen.


Entisen kodin (kaivattu) ikkunan avain löytyi laatikon pohjalta
...
liekö jotain lopullisen irroittamisen vaikeutta.

''miten tällänen vekotin kannattaa pakata postiin?''
postitäti: ''kuinka nopeesti ja tuleeko pakettiin muuta?''
 ''niin nopeasti kuin mahdollista ja mahtuuko, öö, viinipullo?''


Lohdullisen hupaisaa
oli eilen
vastapäätä liikennevaloissa
omenaa haukkaava tyttö suloinen,

meitä on muitakin(!)

toinen vauhdissa juosten omenaa mussuttava.
 
ennen ohikävelemistä
me toisillemme ujonlaisesti hymyiltiin.


Kun niin sanoit,
ajattelin
kaikki muuttuu,
mutta tiesinhän minä sen.


Kaikki lopullinen
samalla viehättää
katoavaa
ei mikään ikuisesti kestä.


Kaikella alku,
päätös ja loppu.



Onko kaikki lopullista jos avaruus ainoa loputon
ehkei ikuista olekaan, koskaan ollutkaan.

 

Jos ei kuitenkaan ole loputonta, 
on ajanhukkaa
pelätä minkään päättymistä.


Tai kaikki on ikuista, päättymätöntä
loputonta,


ei olekkaan olemassa 
alkua eikä loppua.


''Kaikki on hyvin epävarmaa,




ja juuri se tekee minut levolliseksi.''



- Tuutikki


15. tammikuuta 2014

ensimmäinen videopostaus


Käteni vien
hiustesi sekaan
olen niistä jokaista
koskettanut
tiukasti kiinni pidellyt.


Tiedän,
etten niiden jokaisen
paikkaa
enää huomenna muista
tai kosketa.

juuri siksi
pitelen niitä
niinkuin sinua.

 
On niin helppoa
sisäänhengityksen jälkeen
unohtaa ulos puhaltaa
varastoida
kaikki korviin asti ulottuva.

Sisään
ja rintalasta ilmaan
muutaman sentin laajenee
hetken pysähdys
ja päästää
se
on osa olennaista
tyhjentävää, puhdistavaa
ilmaan näkymättömään katoavaa.




vaikka en muista
en koskaan kuitenkaan unohda
tajusin
näkeväni viimein kaiken sen kauniin
joka pitkään vain sisällä tuntunut.

Me vain päätettiin
eilisestä huolimatta
sinä sanoit niin

ja minä vain hymyä pidätin...

en ole ketään
en ole koskaan
en ole kuvitellutkaan

kuin sinua.


kulta,
''miksi olet hiljaa''

hiljaa?

hiljaa,
en ole minä koskaan.
 
mietin,
minä mietin
...



...
näitä hyväksi todettuja aamuja
ja sinua
 niitä kahta



rakkaudeksi muuttuneita.