5. marraskuuta 2018

hyvästi teknoa vihaavat naapurit

(kuukauden albumi: miserable - loverboy / dog days)


7 tuntia yössä on sopiva määrä olla poissa

aamut eivät ole yhtä vaikeita kuin illat. kuivaan kädet pistorasian takia ja mietin mitä kuuluu ex-terapeutin kissoille.
tämä vähän liian pitkään jatkunut apatia ei enää jaksa huolestuttaa.






kiviä tyhjissä gallerioissa, sopivan viileää, pitäisi rauhoittua, siirtyä eteenpäin ja antaa anteeksi
jatkaa ''sä vaan päivität somee, mutta et vastaa viesteihin'' -elämää

kaikki ovat muka ”liian kiireisiä”
väsyneitä, liian väsyneitä ratkomaan ongelmia, välittämään, kierrättämään, lukemaan, ajattelemaan muita kuin itseään, ottamaan vastuuta puheistaan eli ikuisuudelta tuntuvista tylsistä monologeistaan

vastaamattomat viestit, kuplamuoveihin pakatut koriste-esineet, jatkojen jatkot, pakaste croissantit, pudonneet verhotangot, sormenjäljet ikkunassa, seinään nojailevat taulut, ''saa ottaa'' pahvilaatikot rappukäytävissä.

tähän nurkkaan tulee vinyylisoitin ja tämän laatikon sisältö poltetaan.

kaikki puhuvat nyt ilmastonmuutoksesta, muuttuvat ja muuttavat tai vaipuvat kollektiiviseen apatiaan. mielenterveyspäivänä ''paljastetaan'' mielenterveysongelmia, hyvä. toimivalta ja hyvinvoivalta näyttävä ihminen ei ole yhtä kuin ehjä.



mielenterveyskeskustelut eivät ole enää tabu, minut triggeröidään huolella lounaalla

kuinka toisiin kuvataiteilijoihin tutustutaan
onko omat juomat baarissa hyvästit eleganttiudelle
yritän ajoittaa venähtäneen kauppaan lähtemisen niin, että näen hänet taas muutaman hyllyn päästä

tutusta syntyvät mielikuvat ovat miellyttäviä ja kantavat vieraan vaiheen yli,

liikaa jaettavaa, en siis jaa mitään



hyvästit keskiyön kauppareissuille, hyvästit teknoa vihaaville naapureille, jotka eivät ymmärrä hulluutta, hyvästit onnibussille, hyvästit sille tunteelle, kun saapui kotiin, hyvästi torkkelinmäki, hyvästi maailman parhaat sekä kauhua herättävät muistot, hyvästi, minulla ei ole enää kotia helsingissä.

nyt 100% turkulainen (tai sitten 100% karjalainen turussa, eli toisella laidalla suomea, kulttuurishokki, ihmiset puhuvat outoja ja niin puhun minäkin. yritän hillitä itseäni, vaikka olen ollut täällä ujompi kuin koskaan aiemmin, eli helsinkiläistynyt vähän kai viidessä vuodessa? onneksi täällä ei kysytä kolmen ensimmäisen lauseen sisällä: ''mitä teet työksesi?'')



nyt kuukausi muuttamisen jälkeen uskallan avata silmät: tämä uusi koti on oikeasti kiva! kaksi huonetta, puulattiat ja kukkakaakelisuihku vaatekomerossa.
en ikävöi enää joka ilta takaisin kotiin, vaikka lähtisin sinne heti jos se olisi mahdollista.



käperryn lepäämään uuteen nurkkaan, johon täytyy nyt tottua
romantiikka ei kuole minun päässäni
olen samaan aikaan naurettava sekä tosissani
puetaan päälle lempivaatteet eikä lähdetä minnekkään





muutoksien aikaan ja jälkeen OCD ottaa vallan. paranoia kehotuntemuksista kasvaa kauhuelokuvaksi pään sisällä sekä unimaailmassa. en ole vieläkään oikein toipunut loppukesästä sairaalaan joutumisesta saksassa. kouristelin ambulanssissa ja ajattelin, että kohta pimenee. kun mikään ei ole enää sinun hallinnassasi ja vain katsot, kuinka erilaisia lääkeaineita virtaa suonien sisälle. mikä kaaos: hallinnan menettäminen ja pelko yhdistelmänä tuntuu ja näkyy pitkään. enää päivittäiset paniikkikohtaukset jäljellä. ai niin, ja kuin tyhjästä ilmestynyt apatia, jota neuvotaan hoitamaan vitamiineilla, ulkoilulla ja lääkkeillä.




tässä leffasuosituksia. apatia tykkää hyvistä elokuvista.