18. huhtikuuta 2015

Taitekohta



En muista viime syksystä paljoakaan.



vessan katosta tippui vettä, terveyskeskuksesta ei vastattu enkä koskaan kiinnittänyt sänkyyn jalkoja.


vaihtelin sängyn paikkaa, mutta kulmahuoneessa oli kylmä sen jokaisessa kohdassa.


kaksi ikkunaa. beige muovimatto. kosteusvaurioita, tummentumia seinissä. edellisen asukkaan julisteiden jäänteitä.


laskin päiviä.


täytin työhakemuksia. toivoin salaa, ettei niihin vastata. 


sinä syksynä käytin huulipunaa joka päivä. kuin olisin lähdössä johonkin.

leikittelin ajatuksella, mitä tänään olisi voinut tehdä jotain.



tyydyttävällä tavalla yliviivattuja kohtia vain kauppalistasta
ja nekin sanat levisivät, kun kämmenen alaosa liikkui märän musteen päällä.


kaikki 23 vuotta ja 41 päivää pinossa pöydällä.


se mitä tapahtui siinä huoneessa, taitekohta.


löytää itsensä pää tiskipöydällä, poski vasten kylmää tasoa
 hiljaa odottamassa.
mikään ei ollut ansaittua, ei edes nykyhetki.


sen jälkeen vein pian jo roskia.
uskalsin sanoa ääneen, kenelle minun tulisi soittaa, mikä kirja lukea.


siitä, kun terassit purettiin
tähän, kun niitä jälleen kasataan


päättyy taitekohta.


kun tarvitsee aikaa, se loppuu kesken.




herään aikaisin ja osaan pysäyttää ajan.


 tänään kiipesin katolle js olin täynnä ideoita.


olin lähdössä torstaina, laukut pakattuina juuri ennen.


levitin lähtevät tavarat asetelmiin lautalattialle. nukahdin sängylle märän vaatekasan päälle.


tauko tekee hyvää.


kyllästymiseen asti on vaikeaa pysyä selkeinä päivinä tehdyissä päätöksissä.


osaan jo lähteä, tunnen liikaa tai en ollenkaan.


oli jo aikakin tuntea jotain. uupumusta, kyllästymistä, kykenemättömyyttä.


jotkut asiat ovat vain parempia, kun ne päättyvät.


astun junaan ja lähden 348 kilometrin päähän kahdesta asiasta.





toista tulee ikävä.                       toinen saa luvan päättyä.