Muistot tuhoavat meidät.
Tallentamisen tarve ei jätä rauhaan, eikä aivosähkökäyräkuvissa näkynyt amnesia todennäköisesti ole leviämässä.
2017 oli onnistunut fiasko.
Musta, loogisesti kasaantunut kaaos, joka täytyi pysäyttää.
Mietin paljon haluja, haluttomuutta, suhdetta kuvaamiseen, näkemiseen, sulkeutuneisuutta, muuttumista, muistia ja sen katoamista, hulluutta, hallintaa, lääkkeettömyyttä, kemikaaleja, roskaa, paskaa, kehoa, menettämistä, järkeä, avoimuutta, tunteita, tunteettomuutta. Päätin kohdata patoutuneen itseinhon, kolme täyttä kovalevyä sekä ns. liikaa kerralla. Opin lähtemään tilanteista, jotka ovat liikaa. Opin puolustamaan itseäni henkisesti sekä fyysisesti seksuaalisen häirinnän suhteen. Tänä vuonna voimaannuin. Uskaltauduin hakea kouluun ja yllätyksekseni pääsin sisälle. Vuonna 2021 on tarkoitus valmistua Turun Taideakatemialta kuvataitelijaksi, mutta sitä ennen lähteä vaihtoon keski-eurooppaan. Kaikki on niin selkeää ja sekavaa. Mikään ei koskaan mene kuten tahtoisi, eikä mikään tunne lopulta lopettanutkaan sinua. Olen muuttunut, olen muuttumassa, olen jatkuvasti liikkumassa, lähdössä, sekoamassa. Työpöydälle ilmaantuu rakentuvia teoksia, kulutan loppuun itseni sekä kirjaston tulostinmusteet. Tunnen itseni tyhmäksi, onnistuneeksi, surulliseksi, onnettomaksi, onnelliseksi, hulluksi, raskaaksi, hauskaksi ja arvaamattomaksi. Säästän rahaa filmeihin, turhaan, tulevaan, yllättävään.
Ensi vuonna puhun vähemmän, mutta vielä tämä yksi kerta, kuten aina sanotaan.
En voinut hyvin alkuvuodesta. Ja yllättyneitä ovat: ei kukaan.
Minun logiikallani lamaannutaan tai hukuttaudutaan kiireeseen. Valitsin jälkimmäisen.
Kuvasin musiikkivideoita.
TATENOKAI - Clutch
City Lungs - Dance on Tables
Olin tanssimassa Dino Mansikin musiikkivideolla, jonka ohjasi Heta Saukkonen.
Kuvasin levynkansikuvia.
Ursus Factory - Älä lopeta uskomista rakkauteen baby
City Lungs - Dead End Weekend
MeriTuuli - Nyt kun olet siinä
Draama-helmeä kuvasin Nälkä-lehteen.
Ja randomina pohjalla: kuvasin ensimmäistä kertaa teknobileitä.
Kuvasin koko kevään ennakkotehtäviä. Tuntui kuin alitajunta olisi tyhjentynyt viimeiseltä neljältä vuodelta.
Joka vuosi yritän enemmän ja enemmän oppia pitämään kesästä. Tottua kirkkauteen, aurinkoon ja lämpöön. Todellisuudessa pönötän samettitakki päällä sinnikkäästi loppuun saakka, oli +15 tai +30. Ostan uimapuvun ihan vain tunkeakseni sen sukkahousulaatikon pohjalle. Valokuvaaminen on parasta kesällä ja kulutankin mielelläni kaiken aikani siihen. Loput ajasta istun kangaskassini kanssa kallioilla ja puistoissa. Valkkari on aina maistunut lämpimänäkin.
Kuvasin loppukesästä Ilmiö -festareita Nälkä-lehdelle.
Sen jälkeen karkasin jälleen muuttoa, vastuuta, itseäni, kohti tyhjää tiliä Berliinin loppukesään.
Palasin berliinistä ja olo muistutti tyhjentynyttä ilmapalloa.
Seuraavana päivänä muutin Turkuun pahvilaatikko sylissä, taulu päässä, näyttö jaloissa henkilöauton takapenkillä.
En ole vieläkään sisäistänyt muuttoani Turkuun.
Sovin tähän kaupunkiin. Jokirannan varrella on paljon penkkejä ja gallerioita. Olen päässyt yli klaustrofobiasta bussissa matkustamisen ja pään magneettikuvauksen myötä. Vieläkin heräilen öisin muutaman tunnin välein, en saa hallintaan paranoiaa, stressaan myöhästymisen mahdollisuutta ja yritän puhua vähemmän.
Olen juuri se outo tyyppi, joka höpöttää kohtalosta, maailmanlopusta ja muistojen manipuloimisesta. Sekosin (syvennyin) vielä vähän lisää kun katsoin alkukankeudesta huolimatta Dark -sarjan loppuun. Ja tietysti Twin Peaks ja Stranger Things katsottu. Tähän vuoteen mahtuu vielä sopivasti Black Mirrorin uusi kausi kahdessa päivässä. Yritin saada itselleni jonkinsortin ''hyvän mielen''/''hyvän meiningin'' katsomalla jotain Easy ja Girls nimisiä sarjoja, Gaaaaahh, oli kamalaa, lopetin välittömästi.
Tämä ei oikeastaan liittynyt yhtään mihinkään, mutta sanoinpahan silti.
Halloween, Siouxie & Plague Doctor Tim
Tänä syksynä aloin pitämään päätäni toimivana. Mietin, kuka (hullu) kantaa täyttä kovalevyä mukana, mutta sehän olen minä. harjaan hiuksia kuumemittarilla
kuume nousee, kuuntelen sen nousua
kauppakeskuksissa haisee muovin lisäksi fazerin laiha kahvi
uhmaan oireita olemalla googlaamatta niitä.
Sain osan häpeästä pois vatsasta
kuinka kauan muisti kestää hakkerointia?
kuuntelin magneettikuvauksessa washed outtia
joulukuun alussa pujotin pilkkopimeässä huoneessa hikoilevilla sormilla filmiä kelaan.
Tänäkin vuonna minut pelasti näyttelyt, kuvat sekä musiikki. how cliche.
Syvästi mieleen jäivät:
Kiasman ARS17: Melanie Gilligan - The Common Sense (myös Cecile B. Ewans - What the Heart Wants, jonka olin nähnyt tosin jo edellisvuonna Berlin Biennalessa)
Ars Fennican ehdokas Maija Blåfieldin ''Muistot ovat totta''
Hamburger Bahnhofissa “moving is in every direction. Environments – Installations – Narrative Spaces”
sekä Adrian Piper, The Probable Trust Registry: The Rules of the Game #1-3
Anna Torkkel: Present
WAM:in Kehon kuva -näyttely (erityisesti Reija Meriläinen)
ja Turussa New Performance -taidefestari, 5/5. (erityisesti ANALCO PROJECT: new world: violence remains)
Siirryn loppuyhteenvetoon.
Ei puhuta enää,
hyvästellään vain kerran
Onnistutaan pysäyttämään kaaos juuri ennen kuin se on myöhäistä.
Kiitos 2017, hengissä vielä!
Ensi vuonna aion uida, repiä muovimatot helvettiin, kiivetä ylähyllyn komeroon, kohdella muita ihmisiä paremmin, pestä hiukset useammin, olla syömättä kaksi viikkoa ja ostaa synan, käydä prahassa, puhua vähemmän ja jatkaa tätä ihmettelyä.
